Huomenta! Mua näköjään vieläkin kaksi sanaa saa surulliseksi>

voi kun osaisin nyt unohtaa ne

Kun silloin kun olin raskaana, niin äiti ei sitä tiennyt, että olen, mutta oletti ja toivoi että olen, kun taas anoppi istui sohvalla ja sanoi: Toivottavasti ei ole!

No, eilen vähän marmatin miehelle, kun päivät on niin uuvuttavia, niin mies siihen tuumas, että miksen voisi pyytää anopia auttamaan, kun se yksin siellä yksiössään istuu päivät pitkät ja on monta kertaa sanonut, että tulis auttamaan mielellään. Voi hake apiukkutuhon eskarista jne. Nyt oli vimeksi lukenut facebookista, kun olin raatanut aamun niska limassa ja tuumannut miehellen, että miksen minä nyt sitten voi pyytää hänen apuaan, kun hän asuu ihan vieressä ja auttas mielellään.

Sanoin sitten, että ei tartte auttaa. Jos kerta on jo väsynyt lapsenlasten määrään, niin levätköön nyt kaikessa rauhassa siellä yksiössään, en tartte apua.

Mä tiedän, että mä oon väärässä ja anoppi ei varmasti tuota tarkoittanut sanoessaan, toivottavasti ei. Varmasti hän enempi pelkäs, että jos vaikka tulis keskenmeno tjn, että nyt ei tartteis enää tulla raskaaksi, kun kaikki on hyvin. Ja oikeessa omalla tavallaan onkin, MUTTA mksi mua vaan satuttaa noi sanat. Varsinkin kun ne jotenkin kävi toteen...anoppi sai haluamansa, toive kävi toteen, mutta eihän hän voinut tietää, että mä olen raskaana.

Kai mulla sitten on vaan vielä keskeneräsiä selvittämättömiä asioita itseni kanssa, että hyväksyn tuon keskenmeno...vai tartteeko sitä koskaan edes hyväksyäkään. Ottaa vaan niin päähän, etä miksi hemmetissä nyt aina itselle käy näin? Vaikka käy muillekin, mutta kummasti sitä vaan kokee aina olevansa jotenkin yksin asian kanssa. Ihan kun olisi ainut ihminen maailmassa jolle on käynnyt keskenmeno. Mutta liika on vaan jotenkin liikaa, mutta tällästä tää elämä on.