Huomenta! Pientä taukoa ollut>

ja ei tässä ole oikein ehtinyt/ halunnutkaan tulla koneelle. Sunnuntaipäivä meni itseasissa kokonaan kirjan parissa. En malttanut päästää siitä irti hetkeksikään ja luin koko paksun kirjan miltei päivässä. Mies duunaili vesisateessa lasten kanssa lumikkoja ja koin jopa huonoa omaatuntoa, että itse vaan makoilen, harvemmin kun minun luonteeseen tuo makoilu kuuluu

Mut jotenkin siitä sain kimmokkeen lukea lisää ja lisää ja lisää. Toisaalta lukeminen hiukan ahdistaakin. Tuon kirjan sain anopilta joululahjaksi ja se kertoo aika monesta sukupolvesta. Minusta oli niin surullista kun itse päähenkilöt kuolivat vanhuuteen. saivat viisi ihanaa lasta ja sitten oli heidän aika jättää hyvästit. Mulle vaan tulee tosi surullinen olo tuolaisista kirjoista, missä kuollaan, koska mä en vaan halua jotenkin hyväksyä sitä, että täällä ensin aherrellaan ja tehdään työtä, kasvatetaan lapsia ja sitten kuollaan. " Lisääntykää, täyttäkää maa ja ...kuolkaa"...onneksi noin ei lue siinä paksummassa kirjassa minkä tiedän, mutta äh, mua ahistaa. No, nyt sitten seuraava kirja on edelleen anopilta saatu, mutta se ei ole yhtään mun tyyppinen kirja. Jokin thilleri, missä jokin sarjamurhaaja tappaa nuoria tyttöjä. EI ihan MUN makuun Kai mun on mentävä tänään kirjastoon ja lainattava jokin lässynlässyn romaani, vaikka toisaalta mua kiinnostas muutama ei niin romanttinen kirja, mutta en tiedä onko ne hyväksi mun tyypselle ihmiselle

Muutenkin tossa yks päivä taas huomasin, että jaahas, onhan se tälläsenkin elämän tilanteen oltava edessä. Itsesäälissä rypemisen olotila näes Voi tauti, mä oikeesti mietin silloin, että mikä mua vaivaa! Just kun pääsee täsä muutosta jotenkin puhtaalle pöydälle ja kokemaan, että tää muutto oli hyvä asia, niin sitten mä alan märehtiä jotain 20 vuoden takaisia tapahtumia!!!! Tuolla sitten metsälenkille kirosin taas isä Jumalan ( jos olet olemassa)ja samalla itseni ja pää painuksissa voivotelin, että voi meitä kahta onnetonta, kun ei osattu tehdä elämässä oikein. Että sinäkin täydellinen Jumala onnistuit tekemään maan ja asukkaat siihen ja sitten huomasit, että olit epäonnistunut työssäsi ja hävitit maan asukkaat ja tuhosit mitä olit luonnut ja teit uudestaan ja etkä siinäkään onnistunut, että eikö ota päähän? Samanlaiseksi kuule koen itsenikin, että pitäskö tässä nyt itseään syyttää vaan sinua vai mitä? Ja se hemputin olotila riivas päänuppia ja syytöset siitä, mitä on tullut tehtyä väärin.

No, onneksi tuota itsesäälissä kiemurtelemista ei kauaa kestänyt, mutta ahdistus alkoi olla jo aika pahaa. Kerroinkin 10v ja miehelleni kummitusjutun, jonka itse koin, kun alkoi päässä mennä liian lujaa. Kävelin nimittäin ykspäivä koiran kaa metsälenkin ja oli jo tosi pimeetä. Kaikki mitä lumessa näkyi, varjot teki siitä suuremman. polkuja ei okein enää ollut, kun vastasatanut lumi oli ne peittänyt. Eksyinkin sitten yhdeltä polulta ja astelin polulla upoten aina polviin asti.Tuuhean puun alla sitten havahduin siihen, että edessäni oli pieni käsi! Lapsen kylmettynyt käsi, aivan kuolioon asti jo tummunut! Huusin äkkiä koiraani paikalle ja menin sellaseen järkkytilaan , mitä voi kutsua nimellä "pelko"Tajusin, että ei SE voi olla käsi....sen on pakko olla jokin muu..ja kun pääsin sieltä lumihangesta pois ja juoksin kotiin, niin kotona sitten ahistuin , että mitä jos se olikin lapsen käsi? Sinne jätin nyt lapsen lumihankeen kuolemaan! Ja kuitenkin minä tajusin, että SE ei ollut käsi! Ja unohdin koko jutunkin , että kai silläkin on merkitystä että tajusin , että SE ei ollut se miksi sitä luulin. euraavana päivänä minä kuitenkin menin katsomaan, että mikä se oli. pelotti kauheasti...no, avatkaa mikä se oli? Se oli musta jätynyt koiran paska!

Naurattaa vai? No, kerroinpa tämän 10v ja miehelle, niin niitä nauratti, mutta äiti oli järkytyksestä suunniltaan ja sano, että miten sinä sait nukuttua yön, kun luulit, että SE oli lapsen käsi? Niin, miksi minä nyt kerroin tämän, kun nythän sain sitten taas ihanan ootilan,e ttä " kylläpäs sinä Sinje olet empaattinen ja huolta toisista pitävä ihminen, kun jätät pienen lapsen hankeen paleltumaan!" NARKS....olen nyt itsekin miettinyt, että pitsäkö mun oikeesti nyt tästä koiranpaskasta kantaa jotain huonoa omaatuntoa? Mene ja tiedä, perrrr

No, mitä sitten kuumeilurintamalle? No, ei koiranpaskaa enempää. Enemmän tapahtuu nyt metsälenkillä koiran kanssa, kun makuuhuoneen puolella. Kaippa tuo jokin ahistus ja miehen älytön väsymys on kaatanut meidät ihan sänkyyn ilman sen kummempia aatoksia. Tuossa just mies yöllä heräs unenpöpperössä lämmittämään prinsessalle maitoa kun yöllä itki ja minä huusin, että et kai sinä ala ruokkimaan sitä öisin, kun ei ole vuoteen enää yöllä syönnyt. Sihen tokas,että kun on niin väsynyt, että kohta ajaa päivällä jonkun päälle, että halus vaan muksun hiljaseksi. Minä tietty olisin voinnut prinsessan hiljentää, mutta kun oli miehen puolella, kun itse halus sille puolen, kun patteri mukamas grillaa liikaa hänen varpaitaan. No, hän meni sitten nukkumaan...ilmeisesti saunaan...että joo. Nyt kyllä olis jokin ovis menossa. Alkoi tuossa kp 8 ovisoireet ja nyt ois kp 11, että tästä kierrosta tulee jokin 25, että HYVÄ! Ja ihan hyvä on, jos tää kierto saa nyt mennä vaan, niin onpahan sitten lääkäriä kuuneltu ja pidetty se tauko. Tosin, en mä vastusta millään tavoin, jso mies nt körmyää ensyönä lähemmäs kun voisin aatella, mutta turha pelko( toivo taitaa nyt olla.

Mut joo, nyt oli aikaa hiukan kirjoitella, kun nuo pienimmät vielä nukkuu ja herranjestus, pitäisi niiden alkaa jo herätä, kun pitäs tunnin päästä lähteä jumppaan! Nyt ollaan pikkutuho laitettu eskariin siten, että haen sen muutaman kerran viikossa 14.30 ja se on hyvä se. Eilen nimittäin vein hänet pulkalla eskariin, sitten lähdimme pienten kanssa muskariin, ulkoiltin ja käytiin kaupassa ja kotin tultiin 13.45! Siis eihän meille ois taas jääny mitään aikaa olla muskarin jälkeen muiden lasten ja äitien kanssa, jos ois pitänyt hakea poika eskarista 12.30. Nyt sitten toin pienet kotiin ja lähdin YKSIN hakemaan poikaa eskarista, eli ei tarttenu työntää tupliaja vetää pulkaa, yhteensä istujien kanssa 70 kiloa tuolla sohjossa sitä kolmee kilsaa Et vaikka kotona sitten olinkin taas vasta kolmen aikaan, kun käytin siinä koiran ulkona ja kävin viel kaupassakin, niin oli stressitön päivä, kun ei tartenut katsoa kelloa ja hiki päässä työntää rattaita! Mutta päivähän siinä menee...tänään haetaan taas poika 12.30, niin oon kotona pikkusen aikasemmin, että hyvä kun on näitäkin päiviä Ja ihanaa on sekin, että meidän taapero on oikeesti nyt alkanut unohtaa ne 3- vuotiaan metkut ja uhmat! onhan niitä toki vielä, mutta eilinenkin päivä oli oikein ihana ja olin oikein ylpeä taaperostani, kuinka hienosti hän käyttäytyi muskarissa

Mutta joo, tällä taas höpötämässä...ei ehkä joka päivä...mutta se nyt oliskin jo liikaa

Mutta kaikenkaikkiaan.....oikein ihana fiilis on kuumeilun suhteen, ihana kuumeilla ja ihanaa taas kokea jonkinmoinen oman itsensä löytyminen taas, että noi itsesäälissä rypemiset ja ahdistukset on taas vähän niinkun eilistä päivää. Kyllähän tähän elämään kaikenlaista kotkotusta mahtuu, mutta olishan se jo liian tylsää, jos ei välillä kävis ihan pohjamudissakin...vaikka onhan tuolla oltukin tässä lähiaikoina aika monta kertaa, mutta on tää elämä silti ihanaa edelleen Ja mikään hirveä sadanasteen kuumekaan kun ei ole päällä, niin ihan mukavaa tällee hiljalleen kuumeillakin...mie jaksan sitä plussaa oottaa....tullee kun on tullakseen, kunhan ois tulossa jädäkseen