Kaippa sitä suunnitella täytyy, ettei ihan metsään mene>

Huomaakin sit yhtäkkiä, että hei, en mä jaksakaan hoitaa näitä! Mies tai kumpikin väsyy, kärsii masennuksesta, uupumuksesta, rahan puutteesta, parisuhde alkaa voida huonosti ja siinä ohessa lapset jne. Masentavaa Mutta kai se vaan niin on, että vähän täytyy suunnitellakin

Luontoäiti on taas armollinen, että se armahtaa sut kroonisesta vauvakuumeesta.Usko tai älä, ainakin sen eteen se tekee kaiken Mä luulin, että ikinä en parane tästä sairaudesta, mutta kyllä siitä parantu. Oliko sitten sen onni, että mä sain kaiken mitä toivoin, jos olis jäänyt se fiilis, että vielä yksi ja en ois saanut sitä, niin ois se vähän vaikeampaa ollut se tervehtyminen, mutta oli kyseessä sairaus tai kuolema, niin siitä selviytyy. Omaa vauvankaipuutta voi toisaalta verrata myös oman lapsen kuolemaan, eli se suru ei katoa minnekään, mutta jos sä olet saanut jo lapsen/ lapsia, niin ei se " vielä yks" jos ei tulekaan, voi ehkä enää merkitä niin suurta surua. Sen kanssa oppii elämää ja huomaa, että näin on ihan hyvä

Mä luulen, että itseni kohdalla kun todellakin sain sen prinsessan, mitä salaa haaveilin saavani, niin poisti mun vauvakuumeen. Mä sain ns. verisiskon mun 11vuotiaalle, eli miehelläni on 2 tyttöä ja 3 poikaa. Mun sisko aikoinaan varmaan toivoi neljän pojan ja yhden tytön seuraksi vielä sitä sisarrusta tytölle, mutta päätti itse, että nämä riittää. Hänelle kuitenkin loppupeleissä se töihin meno ja vauvakuumeen lopetus ei käynnys mutkattomasti, se toive siistä tytöstä jäi sisimpään, mutta sen kanssa oppi elämään, pikku hiljaa, mutta siitä selvisi. Mun siskolla ei ole enää minkään laista vauvakuumetta, hän osaa nauttia muiden vauvoista. Joillakin vaan jää sellanen olotila, että " mä haluun vielä" ja mullekin jäi sen kolmen pojan jälkeen sellanen, mä haluun tytön, mutta ääneen en sitä viitsinyt sanoa Mä sain sen ja se tyhjiö täyttyi. Se on edelleen täynnä. Onko mulla haikea olo kun en saa edää plussaa? Noub, se on enemmmänkin ehkä helpotus Mutta jos sen saan, niin sehän on kun joku tois mulle tiedon, että oon voittanut muutaman millin lotossa, epäuskonen mutta onnellinen olotila koska ihmisenähän mä oon aina ollut sellanen, että ehkäsyt ja urat ei oo paljon kiinnostanut ja sen sata lasta voisin oikein hyvin tehdä Mutta kun elämä ei mene niin, meidät on luotu siihen, että meidän hedelmälinen ikä loppuu ja se on luonnollista. 41 vuoden jälkeense on prosenteissa hyvin pientä luokkaa, mitä nyt yks päivä selasin noita taulukoita.Kaiken lisäksi en koe olevani tasoa Meiju Suvas, sillä mulla on takana jo hirveesti kaavintoja, keskenmenoja, raskauskia ja synnytyksiä, että kiinnittyminen on jo vaikeaa, puhumattakaan vielä matka kohtuun, kun siellä on se kysta ja munasolun ruppanat vaan enää olemassa Se tieto, on sama kun järki, faktat on faktoja, ei auta itkeminen, elämä on Tekisin jos pystysin, sen jota en näe edes tähtenä taivaalla, vaan se jokin, jonka vielä sylkyyni haluisin. Luopuminen on kuitenkin se työ, mikä pitää aina tehdä, mutta tälläisten asioiden kanssa, sitä työstää itseän joka päivä tiedostamattaankin vääjämättömästi siihen totuuten, miten ne asiat vaan on ja on helpompi hyväksyä sitten ne faktat. Mä en ehkä vielä tossa viime marraskuussa halunnut ja pystynytkään niitä käsittelemään, kun tuli keskenmeno, mutta nyt on alkanut oikeesti niitä jo miettiä, että tosiasia on, että se oli sitten vissiin vika raskaus ja ok, sillä mennään.

Mummoksi tulo on kyllä ihana juttu. Toivon vaan, että kaikki menis hyvin. Mut on tänään syötetty kaikenmaailman paskalla, että hyvin ei mee mikään ja nää viisaat oli kaikkitietäväisiä äitejä, joiden mielestä perätilasynnytykset vääjäämättömästi etenee kohti joko vauvan tai äidin kuolemaan/ vammautumiseen. toisaalta taas, nämä heidän tosiasiasiansa sai toisaalta mulle taas lisää vahvuutta kohdata elämän julmuuden ja jopa senkin, että saa elämässä olla kiitollinen, kun saa terveen pienokaisen. Oma vauvakuume ei paljon noussu, mutta ehkä naisilla oli omia katkeria olotilajo siitä, että he kummatkin olisivat halunneet vielä raskautua, mutta eivät enää siihen pysty ja jollakin ilveellä on pakko murskata jonkun muunkin onni, vitt*maista suoraan sanottuna, mutta tältä musta tuntuu.Katkeroituminen on pahin vihollinen minkä voi tietää, salakavala paski*inen. Mutta joskus aikoinaan huomasin itsellänikin, kuinka tuli se fiilis, miksi juuri minä, miksi juuri mulle käy näin, kun keskenmenot perä toisensa jälkeen ravisutti koko kehoa. Silti olin katkera sisälleni, en halunnut että muut sen näkis, siihen pystyy, jos haluaa

Njaas, mutta kuules, sen mie vaan sanon, että jos vielä yhtä kaipaat, niin se kannattaa varmaan sitten tehdä Jos sen jälkeen tuntuu, että vieläkin tekisi mieli, niin miksei vois niin tehdä, jso siltä tuntuu, että mies on suostuvainen ja itsekin jaksaa Kerranhan täällä vaan eletään Eikä me ikuisesti vauvoja saada vaikka haluttas On luoti se aika, että sitten saadaan nauttia mummoudesta, hiukan helpommasta elämästä. Kyllä mäkin oikeesti toivon, että voisin olla sitten sellanen mummo, että voisin ja jaksaisin olla mahdollisimman paljon mun lapsenlapseni kanssa. Niinkus mun äiti, joka on aina niin pirteä. Mä sammun jo kello 21, kun se vielä kälkättää kello 00:00 lastenlasten kanssa, miten se jaksaa, mä aina mietin, mutta just se, että kun omat lapset on jo aikuisia, niin jaksaahan sitä Mikä ihanampi ajatus, että saisi höpöttää kaikkea kivaa ja olisi sitä aikaa sille parisuhteellekin kunnolla ja etenkin itselle. Itsensä hemmotteluja ystävien kanssa yhteisiä kauneudenhoitoja ja illanistujaisia, eikä ainaista yösyöttöä, kun tostuus on sekin, että ne vauvat ei ole kun hetken vauvoa ja sit ne on niitä karjuvia pahankurisia kakaroita, PAHIMMASSA tapauksessa Kyl sitä pitää ajatella itseensäkin ja jso ei itse ajattele, niin tuo luontoäiti on tosiaan tehnyt sen meidän puolesta

Ja joo, hullua mutta tänään on ollut sellanen oksennuspallo kurkussa kokoajan. Alan miettiä, että olenko raskaana? Tekiskö testin, höh, kiertopäivä 18 ja ovuloimaton kierto, mutta mieli ei anna näköjään periksi luovuttaa ja mitäs mä aina sanonkaan. Älä menetä toivoa. Ei, ei menetetäihmettelen vaan, että kun mulla ei ole oikeastaan vauvakuumetta, niin mitä tämä on? onko tässä nyt kyse jostain itsensä todistamisessa, että kylä kyllä, olen mummo, mutta en sillai MUMMO Nooooo, toki mä yhden vauvan vielä haluisin, onhan mulla toki vauvakuumetta, mutta ei se oneksi niin paha ole enää, ONNEKSI