Huomenta!>

Eipä ne työt lopu, vaikka jopa tuntuu, että ei ole mitään tekemistä, niin kohta on ja enemmän kun uskoikaan

Koko viikonloppu oli touhua täynnä. Tein lasten ja koiran kanssa metsälenkin ja tuo metsä on kyllä aivan mahtava! Alkaa siis tuosta meidän naapurista, eli suoraan päästään pihalta metsään. Tää on muutenkin sillai kujan päässä, että ei ole mitään varsinaista autotietä vieressä, vaan tie joka vie omakotitalojen pihaan, loppuu meidän talon kohdalle ja siitä alkaa sitten pyörätie.

Lauanataina sitten jäin ulos ja siivosin varaston, kun se jäi vähän vinksin vonksin ja vasta kahden pintaan saapastelin kotiin. Illalla korkattiin sauna ja oli se ihana

Sunnuntaina vietettiin anopin synttäreitä ja mentiin anopille syömään ja kakkukahville. Anoppi tarjosi valkoviinilaisllisen ja en edes tajunnut, että join sen ruuan kanssa, ilman mitään ajatuksia! Sit olin vähän, että TÄH, mtä mä tein, minä joka olen niin nipo ja tarkka mitä syön ja juon raskaana! En tiedä mikä nyt sitten on. Ehkä sekin, että en oikein sisäistä, että olen raskaana. Ei mitään oloja, että oisin, että kaikki ois sillai hyvin. En ole edes kerennyt ajatella koko raskautta, paitsi eilen, jolloin ajattelin ennen nukkumaan menoa, että tämä saa olla viimeinen raskaus. Ei oo mun juttu enää, en tiedä miksi, mutta ei vaan tunnu siltä, kun pitäisi tuntua. Ajattelin jo sitäkin, että jos ulltrassa sanotaan, että sorry, ei täällä ole mitään tai täällä on kuollut sikiö, niin tuumaankohan vain, että vai niin Miksi mun tunteet on niin kylmät, niin en tiedä.Siis tottahan olen ihan ok, että olen raskaana ja haluan suojella tätä lasta kaikelta pahalta ja toivon hänelle vaan pelkkää hyvää ja tervetuloa vaan meidän perheeseen, mutta se, että en jaksa ajatella koko raskautta, niin johtuuko se tästä muutosta ja kaikesta tästä väsymyksestä, niin ehkäpä.

Meillä on taapero edelleen vähän hankala tapaus. Tokikin myös oma ihana itsensä, mutta onhan tuo uhma välillä ihan mahdoton. Muutto on jotenkin vaikuttanut taaperoon ja isotuhoon, että niistä huomaa, että ne ei ole ihan vielä tottunut tähän uuteen kotiin. Taapero kun ei ole edes kerhossa, niin ei ole kavereita, mutta jos sanon, että lähdetään johonkin, niin ei sekään ole. Puistolan mummon luo ei halua, kun se on kaljupää ( oikeesti ei ole). Pikkutuholle hän ostaa syntymäpäiväksi tupakkaa ja jäätelöä, puistossa on tyhmää ja hampasta ei suostu pesemään. Saa raivokohtauksia missä vain, vähän samoja oireita kun isotuholla aikoinaan, mutta helpompia, kun ei pure ja lyö, mutta aika haastava lapsi on.

Isotuho sai kohtauksen kaupassa, kun en ostanut pikkuista limpparia. Tuloksena se, ettei halunnut autoon vaan paiskoi autonovia. Pakko oli väkisin pistää autoon, mutta ei suostunut turvavöihin. Isotuho muuttui kun pieneksi pedoksi, ihan kun silloin aikoinaan, kun 3- vuotiaana sai niitä kilarikohtauksia. Puri, löi, sylki ja potki ja minä pidin kiinni. Sain ison mustelman käteen ja jalka venähti, etten pystynyt seisomaan sen varassa yhtään. Kotona pikkuhiljaa rauhottui, nukahti ja sitten kaikki oli ohi. Onneksi näitä ei nää satu kun kerran vuodessa. Ja nää tietty kaikki sattu tähän muuttoon, joten voitte vaan arvailla, olenko paljon miettinyt raskautta ja ollut sillee hymy naamarissa.Aamusin fillaroin pikkutuhon eskariin ja päivät on täynnä kaikkea ohjelmaa. Tänään mennään isotuhon sairaalaan, kun meillä on keskusteluaika Dysfasia- asioihin liittyen. Viimenen aika, kun isotuhon koulu on lähtenyt hyvin käyntiin, poika oppi viime viikolla lukemaankin Huomenna koululla keskuteluaika ja pikkutuhon hamppilääkäriä. Mies on onneksi vielä lomalla, muuten olisin hullujen huoneella!

Tänään alan tehdä muffinseja pakkaseen ja leivon koko viikon pakkaseen leivonnaisia. Lauantaina juhlitaan pikkutuhon synttäreitä. Kaikkihan täällä sillai on valmista, mutta aina jotain pientä näpläämistä. Tänään täytyy mennä Kdin ykköseen ostamaan kenkätelinettä jne.

Kyllä täällä on ihana asua ja lapsetkin tykkää, mutta pientä sopeutumishommaa tämä on ollut kaikille. Lauantaina kun siivottiin entinen koti ja isotuho oli mukana kun laitettiin ovi lopullisesti kiinni, niin siitä saattoi tulla isotuholle paha mieli mikä purkautui kaupassa sitten sinä raivokohtauksena, mistä sain mukavat mustelmat. Vatsaa viilsi tilanteen jälkeen ja sanoin miehellekin, että mä en ymmärrä, kuinka voin vielä olla kahdessa koossa! En ainakaan usko, että tuolla mitään elämää voi olla, kun itsekin olen ihan puolikuollut. Mutta jos tää raskaus on mennyt kesken, niin kyllä mulla silti vauvakuume on ja yrittäsin varmaan uutta raskautta, mutta osaisinko surra tätä raskautta, kun ele ehtinyt edes iloitsemaan tästä.

Mutta sen olen nyt vakaasti päättänyt, että meidän perheeseen ei enää tule kun yksi lapsi. Kaipaan hirveesti jo omaakin aikaa, sellasta, että saisi vähän tehdä omiakin juttuja. lapset on ihania, mutta myös haastavia ja vie kyllä niitä mehuja ja minähän en enää mikään nuori ole

No mutta, tämmöstä lätinää nyt pitkästä aikaa. Kyllä tässä tosiaan on tehty enemmän nyt kun on kroppa antanut myöten, että ajatuksetkin on kovin sekavat! Harmittaa nyt kun on samaan aikaan se äidinkielenhuolto kurssikin ja en ehdo paneutua kurssiin niin paljon kun haluisin, kotiläksyjen merkeissä. Huomenna taas poljen sen 28km ja varmaan nukun pulpetin ääressä ja ajan kotiin taas ihan kuoleena. Buuh, joo, etä en yhtään ihmetele, jos ultrassa ei ole ketään, kuka mun perässä pysyisikään, edes sadan liisterin tarrasukkakiinnityksien