Mun ajatukset on ihan solmussa

Tää raskaushan tuli ihan puskista, ei siis ollut tosiaan tarkoitus raskautua, mutta ei kai tätä nyt ihan vahingoksikaan voi sanoa, kun aikuisia kumminkin ollaan ja riskit tiedostetaan vaikkei ne "siinä" tilanteessa ihan päällimmäisenä mielessä ollutkaan. Vaikka tää yllärinä tulikin niin luulin, että olin jo asian hyväksynyt. Mutta nyt kahtena päivänä mua on ahdistanut ihan kamalasti.
Ahdistaa raskaana oleminen, pahoinvointi, väsymys ja jaksamattomuus ja se että tavallaan menettää oman kehon hallinnan, mutta tää nyt kumminkin on pieni murhe. Oon miettiny kamalasti ja ahdistunu siitä, et riittääkö mulla aikaa kuudelle pienelle lapselle, esikkokin kun on vasta 8, kun tämä kuudes syntyy. Siis kyllähän arki rullaa ja pyörii painollaan, mutta riittääkö mulla aikaa jokaiselle yksilönä, ehdinkö mä keskittyä jokaiseen erikseen, kun viidenkin kanssa se tuntuu välillä vaikealta. Onhan meitä toki kaksi aikaa antamassa ja läsnä ja lisäksi muutama todella läheinen sukulainen, joilta lapset saa aikaa ja jakamatonta huomiota jokainen vuorollaan. Mutta äiti on aina äiti. Ehkä mä oon vähän itsekäskin, kun ajattelen, että lapset tarttee just mun aikaa, kun kyllähän isi on ihan yhtä hyvä ja tärkee ja ainakin meidän perheessä osallistuu ihan yhtä paljon, kuin minäkin. Mä vaan pelkään, että havahdun joskus myöhemmin siihen etten tunne lapsiani kunnolla, ettei olla oikeesti läheisiä, niin läheisiä, että ne vois kertoa mulle mitä vaan ja mä osaisin murheessa lohduttaa oikein ja ilossa iloita mukana. Tiedättekö mitä mä tarkotan?
Miks aika on niin rajallista. Onneks rakkaus ei ole ja tiedänkin, että sitä kyllä riittää kaikille, näille viidelle jo olemassa olevalle ja tälle tulevalle kutoselle. Olin vaan jotenkin niin asennoitunu siihen, että meillä on 5 lasta ja et tuo neitikkä on pienin niin nyt tuleekin vielä vauva "sotkemaan" kuviot. Mun ajatukset ja mielikuvat tulevaisuudesta menee uusiksi. Mä tunnen itteni ihan kamalaks ihmiseks, kun muutaman kerran mielessä käväisi raskauden keskeytyskin, mutta ei musta ois siihen, en vaan pystys. Mä kumminkin haluan tän vauvan, huolettaa vaan tulevaisuus. Mies on ihan luottavainen ja uskoo, että me onnistutaan ja saadaan jaettua aikamme kuudellekkin ja kasvatettua ne kunnon kansalaisiksi. Se oli aluks ehkä järkyttyneempi, kun minä, mutta on jo sisäistänyt asian ja iloinen siitä. Ja niin kun monesti miehiä, sitä huolettaa vähän raha, kun taas mä en osaa siitä stressata. Tietysti kuusi lasta vie enemmän rahaa, kun viisi, mutta koska me on pärjätty viiden kanssa ihan hyvin niin tuskin kuudeskaan taloutta kuralle vie.
En ois uskonu, et mä murehdin asioita tälleen, kun en oo koskaan aiemminkaan murehtinu. Mä oon se joka on aina uskonu, että kyllä kaikki järjestyy ja niin varmasti lopulta nytkin, mutta jostain syystä se vaan vaatii nyt aikaa ja miettimistä, pään uudelleen järjestelyä. Kyllä tää tästä vielä iloksi muuttuu ja uskosin, ettei se vie edes kovin paljoa aikaa ja vaikka veisikin niin onhan tässä 9 kuukautta.
Sekavaa juttua, tiedän, mutta sekavaa on mun päässäkin tällä hetkellä.

Mulla on tosi syyllinen olo siitäkin, kun monet ois ikionnellisia, että tulisivat raskaaksi, mä tuun "vahingossa" ja sit vielä märisen tälleen. Anteeksi.

Ja nyt kivittäkää vaan ihan rauhassa...

---

Kotiäitee
Poijjat -03, -04, -06, -07 ja Neitikkä -09
Ylläripyllärin la 24.6.2011