Kiitos kysymästä Olosuhteisiin nähden ihan hyvin>

toki mieluummin olisin raskaana, mutta koska en ole, niin ei tässä auta rämpiä suossakaan, ei se mitään auta.

Välillä kirpasee noi odottajien uutiset, ei pitäisi tunkea luitaan sille puolelle, mutta kun on niin utelias luonteeltaan Siellä olevat uutiset on vain samalla niin ihania, mutta samalla aiheuttavat jonkunlaisen surumielisyyden. Viimeksi taisin just lukea jonkun ihanasta ultrakäynnistä, missä 8+5 viikkoinen pikkuinen jo liikuskelikin...ja kun itsellä pikkunen menehtyi samoihin aikoihin, niin omaa pikkusta tuli sitten ikävä

MUTTA, elämässä on vaan nähtävä niitä ihania asioita Ja niitähän on paljon! Mua välillä ahistaa niin paljon lukea noita iltalehden uutisiakin, kun monet ihmiset on niin sairaita, siis henkisesti Sitä saa olla onnellinen, että on perhe ja kaikki elossa ja terveenä. On lämmin koti...moni asia on niin hyvin. Miksi pitäisi surra, kun tulevaisuuskin näyttää hyvältä, saa kuumeilla ja unelmoida vielä yhdestä pikkusesta. Kaikki ei saa/ voi edes unelmoida Sellanen tietynlainen itsekyys ja omaan napaansa tuijottelu on turhaa. tottahan jokaisen pitää surra silloin kun on surtavaa, mutta ei sitä kannata jäädä siihen tuleen makaamaan.

ja sekin mua oikeastaan hymyillyttää, että mä luulin oikeesti, että en ikinä parannu tästä kroonisesta vauvakuumeesta, mutta kyllä siitä parantuu. Mä jollakin tapaa olen alkanut haaveilemaan ajasta, jossa mun pienin lapsi on jo ainakin viisi vuotias ja voin ottaa kirjan ja suklaarasian, sytytää kynttilän ja nauttia/ rentoutua. Nyt elämä on niin kiirettä, että itselle ei jää yhtään aikaa. paisuhteelle täytyy tekemällä tehdä järjestelyjä, että saisit olla kaksin miehei kanssa. elämä tuntuu olevan yhtä hakemista, tuomista, rattaiden lykkimistä eteenpäin, hoitamista ja hoitamista, passaamista ja passaamista,loputonta ahkera-liisana olemista. No, olenhan mä melkein putkeen ollut/ saanut olla 20 vuotta kotiäiti, se on suuri siunaus/ onni, elämän parasta aikaa,ihan varmasti, koska nautinkin tästä kaikesta, mutta mua alkaa oikeesti vähän väsyttää eli omalla tavallaan, olen hirveän helpottunut, kun ei tartte enää tänne kuumeilupuolelle tulla hölöttää yskinpuhelujaan Aikansa kutakin ja sitä aikaa voi sitten haikeudella muistella, mutta osaa varmasti asennoitua toisenlaiseenkin elämään.Kaikesta täytyy kuitenkin elämässä luopua, pikkuhiljaa. Jamonesta kun luopuu, niin sitä oppii silti näkemään niitä aurinkoisia päiviä, niin kuin nytkin, alan nähdä taas asiat positiivisesti.

Mä oon monesti miettinyt sitäkin, että mun tulevaisuus ei tule ikinä olemaan tylsää. Mulla on niin paljon kaikkea, mitä haluan tehdä ja toteuttaa Nyt mä sain yhden enkelilapsen lisää. Hän nukkuu nyt pilvipeiton alla ja kun jätän tämän maailman, mulle annetaan monta pikkusta, että " meinasitkos tänne lepäilee tulla, ehei, tuolla on muutama jotka kaipaa äitiään, että mees kasvattaa ne aikuisiksi, voit aloittaa tuosta 8 viikkoisesta"..ja mä sain mahdollisuuden vielä kuumeiluun. Pitäskö mun olla siis surullinen? Ei todellakaan