teille kumpaisellekin kuumeiselle ihanalle ihmisille>...

sanon pari sanaa ja pari riviä, kyyneleet silmissä, poskilla....mutta teidän kuumeilu koskettaa hyvin paljon ja en voi mitään, mutta jotenkin teidän kirjoituksesta huomaa sen raastavan vauvakuumeen, mitä se voi olla ja on. Ymmärtää, että joskus se järjen käyttö on sallittua ja suotavaa ja ymmärrettävää, vaikka tunteet sanoisi muuta. On pakko ns. luopua jostain rakkaasta asiasta.

Meille jokaiselle naiselle, tulee eteen se hetki, kun on sen viimeisen vauvan aika ja samalla se haikeus ja ikävä todeta, että se on todellakin viimeinen vauva, vaikka sydän halaisi vielä yhtä lasta. Siihen voi olla monta syytä, voi olla se järki takomassa pääkoppaa tai pelko, ikä, elämäntilanne tai vaan sekin, ettei enää voi saada lasta, vaikka kuinka haluisi. Ja me jokainen jossain vaiheessa vanhetaan, että tulee sekin hetki, että vaikka kuinka haluttas lasta, niin sitä ei vaan enää saada. Viimestään ikää vastaan me ei pystytä taitelemaan. Ihmiselle on tehty elämänkaari, jossa loppupäässä ei ole tarkoitus enää lisääntyä, vaan nauttia niistä mahdollisista lapsenlapsista.

Joskus on myöskin niin, että jos itse haluisi vielä vauvan ja siihen olisi mahdollisuus, täytyy myös ottaa huomioon miehen mielipide. Me juteltiin eilen miehen kanssa vakavasti tulevaisuudesta ja mies oli sitä mieltä, että ei tahtoisi enää ns. lisääntyä. Sanoin hänelle, että kunnioitan hänen päätöstään. Minun on vaan vaikea itse elää sen ajatuksen kanssa, että enää ei sitten vauvaa yritettäisi tehdä, että nyt se ois sitten loppu. Ajatuksena toisaalta ymmärrän, että kyllähän se helpottaisi meidän elämää, parisuhdetta ja varmasti tulevaisuuttakin, jos nyt vihellettäs peli poikki. Ei enää pelkoja keskenmenosta, eikä mahdollisesta vaikeasta raskaudesta, kohtukuolemasta, sairaasta lapsesta ja tulevaisuudesta, jossa on taas enemmän työtä. Ja voihan minunkin terveys vaarantua raskauden aikana tai synnytyksen yhteydessä, riskejä on aina olemassa, meillä jokaisella ihmisellä, eletään millaista elämän tilannetta hyvänsä, mutta kyllähän aina raskaus kuluttaa naista.

On vaan hyväksyttävä, että se perheen pienin, jää perheen pienimmäksi ja oma elämä muuttaa muotoaan ja lähestymme pikkuhiljaa mummoikää Ei se ole paha asia, vaan iloinen asia, mutta kyllä varmasti jokainen nainen käy sellasen ikäkriisin läpi, jossa joutuu käsittelemään niitä tiettyjä asioita, mitkä liittyy tietynlaiseen luopumiseen ja tiettyjen asioiden lopullisuuteen.

Joillekin se voi olla hyvinkin helppoa. Niille, jotka on päättänyt, että " nämä kaksi riittää" vallan mainiosti, mutta ehkä hekin jollain tasolla miettivät, että " olenko nyt ihan varma", mutta voivat olla oikein sinut päätöksensä kanssa, kun taas toisille voi olla hyvin vaikeaa päättää, että tekisinkö vielä vai en.

Joku voi olla todella varma, että en tee ikinä enää vauvaa, vaikka vauvakuume vaivaakin ja toinen taas kuumeilee koko lopun ikää. Mun äiti varmaan vieläkin tekisi lapsen, jos se olisi mahdollista, mutta on hyväksynyt, että 72 vuotiaana ei oikein voi tulla enää äidiksi ja on oppinut näkemään elämässä muita iloja. Varmasti on kuitenkin potenut tietynlaista ikäkriisiä ja masennusta siinä 40- 50- vuotiaana, mutta kun sitten on sen ikäkriisin käynyt läpi, on oppinut näkemään elämässä uusia kujeita ja vauvakuume ei enää ole hallinnut elämää. Mä uskon, että se tapahtuu luonnollisesti, että ihminen oppii hyväksymään tietyllä tavalla oman elämänkaarensa ja jokaisessa elämänvaiheessa tulee sellanen luonnollinen elämäntilanne, jossa oppi elämään oman ikänsä kanssa. Nuorena nauttii nuoruudesta, keski-iässä äitiydestä ja vanhana mummoudesta...ne tulee eteen luonnollisena ja varsinkin jos saa olla terveenä, niin niistä ikävaiheista nauttii, sairaana tietysti ei hyväksy välttämättä elämäntilannettaan, oli sitten minkä ikänen hyvänsä.

Mutta joo, tää palsta on aika rankka sitten silloin, varsinkin niille, jotka vauvakuumeilee, mutta eivät enää tee/ saa lasta. Täällä ei pysty sillai vanheta luonnollisesti Tänne jämähtää ja näkee itsenäs yhtä raikkaana ja nuorena, täällä ei vuodet kuluta, vaan aina ollaan taaperopalstalla ja lähellä nyyttejä ja vauvakuumetta. Mä luunekin, että stten kun on mun viimeisen vauvan aikana, niin ois ehkä helpompaa lopettaa palstailu, koska muuten ei tapahdu sellanen luonnollinen vanheneminen vaan jään liiaksi tänne haaveilemaan ja kiduttamaan itseäni, jos en hyväksy välttämättä järkeäni

Mutta sitä mieltä mä olen, että jos elämässä jotain haluaa ja siihen on pikkuinenkin mahdollisuus, niin kannataa miettiä tarkkaan, haluaako tavoitella sitä vai luovuttaako, mutta kumpikin voi aiheuttaa tuskaa tai onnea. On vähän niin kuin kaksi laatikkoa ja ei voi tietää, mitä niissä on. On mahdollisuus avata toinen, mutta jos avaa sen, niin täytyy myöskin ottaa se riski mitä siellä on ja elettävä sen asian kanssa, tuottaa se sitten iloa tai surua.

Olisi helpompaa olla avaamatta ja paeta.

Minusta olisi oikeastaan järkevntä nyt, sulkea se ns. soittorasia, sanoa hyvästi palstalle ja alkaa elää elämää, jossa ei enää vauvakuumeilla. Alkaa odottaa sitä hetkeä, kun saan tietää, että minusta on tulossa mummo ja elää sitä elämää, mennä kohti vanhuutta ja ikää, jossa ei ole enää pieniä taaperoita, mutta on ihana perhe ja mies, jonka kanssa voi elää ihanaa elämää. Muistella hiukan haikeudella niitä aikoja, kun rinnoillai tuhisi pieni vauva. Katsella valokuvia, jossa hehkuu äitiyden onnea ja tirauttaa pari kyyneltä ja sitten lähteä taas jatkamaan sitä villasukan kutomista lapsenlapselle Ja muistella hetkiä tällä palstalla Se aika me jokainen tullaan ehkä kohtamaan, TOIVOTTAVASTI, sillä niin on elämän tarkoitus mennä.

Mutta onko sen aika vielä? Onko meillä mahdollisuus vielä kokea se äitiys? Haluammeko? Haluammeko avata sen laatikon ja ottaa riskin?

Minä haluan, haluan niin kovasti, että olen varmaan hullu ja ihminen ilman järkeä, mutta minä haluan, minun on pakko, koska muuten tunnen, että kadun koko loppuelämän, jos en avaa sitä laatikkoa, koska minulle kuitenkin annettiin se mahdollisuus. Elämässä on riskejä loputtomasti, mutta tässä ei ole kyseessä Aatamin aikanen tapaus, että jos avaa sen laatikon, niin synnin palkka on kuolema, vaan on mahdollisuus kokea iloa, mutta myös surua, mutta nyt täytyy vaan ajatella, että jaksanko ja jaksaako mies ottaa sen riskin.

Mä tiedän, että mun mies kuitenkin haluaa sitä, mitä minäkin. Jos mä halaun vielä vauvan, niin hän haluaa vaan sitä, mikä tuo mulle onnen, koska hän vaan tässä lisääntymisessäkin ajattelee vaan mun kestävyyttä. Ei hän haluisi , että mä kärsin ja siksi hänelle riittäisi nämä lapset. Mut hän myös ymmärtää sen, että mä haluan ottaa riskin, koska mä niin kovasti tahdon vielä vauvan ja tekee sitten mun puolesta mitä vain.

Mulle on annettu vielä mahdollisuus raskauteen ja haluan sen mahdollisuuden käyttää. Hyväksyn paremmin sitten sen, kun sanotaan, että enää et saa lasta, että nyt se on vaan loppu. Joillekin ei sitä sanota, vaan joutuvat vaan kokemaan muilla tavoin.

Mä toisaalta hyväksyn jo oman ikäni ja sen, että en ehkä enää saa lasta. Mä olen kuitenkin saanut enemmän kun ikinä uskoin saavanikaan ja olen jo nyt tyytyväinen kaikkeen tähän mitä minulla on.

Itseasissa tämä mahdollisuus kuumeiluun on jotain käsittämätöntä, ihan mieletön onni, että vielä saan kuumeilla. Minä en pysty ajattelemaan tätä mahdollisuutta riskinä vaan suurena onnena, toi se sitten eteen sairaan lapsen, keskenmenon, niin se on elämää. Se on minun polkuni, minun elämän polku, mitä minun kuuluu taapertaa.Ei tulevaisuutta tarvitse pelätä, vaan minusta meidän täytyy elää sellasta elämää kun haluamme ja toivomme, jos emme elä, niin ei se elämä välttämättä ole sitten sitä , mitä tahdomme.

Te kumpanenkin olette nyt niiden laatikoiden vierellä.Mä olen oman laattikoni avannut, en tiedä vielä mitä sen mun elämään tuo, mutta halusin sen avata. Se on mun kohtaloni, tulevaisuuteni ja katsotaan mitä se tullessaan Tällä ei ole vissiin mitään tekemistä järjen kanssa, mutta tarviiko aina olla, kun ihmiselle on annettu se tunnepuolikin käytetäväksi

Tsemppiä teille päätökseen. Vauvakuume on sellanen kuume, että sen kanssa täytyy monesti vaan oppia elämään.Joskus on parempi, antaa niiden laatikoiden olla. Sulkea se soittorasia, vaikka kipeetä tekeekin, jos ei itse sitä tee, niin joku sen tekee kuitenkin.

Mun soittorasia saa vielä soida, onneksi mun mies on musikaallinen ihminen

Ja ANTEEKSI, kun taas näin paljon kirjoitin, mä en vaan osaa sanoa mitään lyhyesti ja ytimekkäästi

Must ois aivan ihanaa, jos te tulisitte ihan aikuisten oikeesti tänne